Sivut

perjantai 26. heinäkuuta 2013

TOP 10 -hetket osa 2

      Viimeistä viedään. Tämä alla oleva TOP 1 on melko laaja-alainen nosto, mutta koko sarja oli pakko nostaa tapetille. Olkaapa hyvät.

    1.       Pudotuspelien puolivälierien Kärpät-sarja kaudella 2011 – 2012

Se oli jotain niin suurta. Nimittäin Pelicansin sijoittuminen toiseksi runkosarjassa kaudella 2011 – 2012. 2. sija tiesi sitä, että vastusta puolivälieriin saimme odotella Villi Kortti -kierrokselta. Hannu Aravirran Kärpäthän sieltä lopulta tuli…

Koitti ensimmäinen matsi. Isku Areena viimeistäkin jakkaraa myöten täynnä. Hallissa ennenkuulumattoman kova meteli. We will rock you raikaa ämyreistä, ja yleisö hakkaa ”lärpyttimiään” yhteen enemmän tai vähemmän rytmikkäästi.

Kaikki oli valmiina taistoon. Kaikki paitsi Kärpät. Pelicansin valmistautuminen osui nappiin, ja se juoksi Kärppien yli ensimmäisessä koitoksessa luvuin 5-0. Kiekkokaupunki meni sekaisin.

Ajattelin, että voiko tämä olla totta? Pelicans jyräisi Kärpät suoraan neljässä, korkeintaan viidessä matsissa? Siltä se tosiaan vaikutti.

Arki potkaisi kuitenkin suoraan jalkoväliin heti seuraavassa pelissä. Aina Pelicansille vaikeana paikkana tiedetty Oulun Energia Areena oli meille jälleen sitä. Sarja tasoittui 1-1:een, ja kaikki meni uusiksi. Kärpille iso energiapiikki ja Pelicansille palautus maanpinnalle. Jopa liiankin kova isku kokemattomalle turkoosinipulle?

Jep. Se oli totisesti sitä. Kärpät vei kaksi seuraavaakin peliä nimiinsä ja sarja oli katkolla Lahdessa jo viidennessä pelissä. Päässäni ei pyörinyt kuin yksi aatos: ei jumalauta…

Olin näreissäni aneemiselle lammaslaumalle. Vihainen Kai Suikkaselle. Kukaan ei ollut oma itsensä. Avainpelaajat alisuorittivat, joukkueen peli-ilosta ei ollut kuin rippeitä jäljellä ja niin edelleen.

Unelmien runkosarja oli enää muisto vain. Kaikki vaikutti kuivuvan kasaan. Aivan kaikki. Aurinkoisen keväiset päivät muuttuivat välittömästi synkiksi.

Yö vaihtui taas aamuun, ja Pelicansin ”PELIPÄIVÄ!” – päivitys oli luettavissa seuran Facebook-sivulla. Ketään ei enää jaksanut kiinnostaa. Hallille meno tuntui allekirjoittaneelle jo pakkopullalta. En kuitenkaan masentunut, vaikka se henkisesti niin raskasta olikin.

Avasin hallilla ääneni - pudotuspeleissä totuttuun tapaan - ennen peliä. Sain ilokseni huomata, että pääkatsomokaan ei ollut heittänyt kirvestä kaivoon. Sitten tapahtui jotain.

Pelikaanit alkoivat vastata kentällä yleisön huutoon. Jonkun oli nyt noustava harmaasta massasta esiin. Ja… Niin. Nousihan sieltä.

Varakapteeni, isähahmo, joukkueen nestori Jan Latvala otti koko show’n itselleen. Vain käyrä lapa, lepattava rannekuti ja hieman onnea. Mitään muuta ei tarvittu. Latvala kavensi kolmella maalillaan sarjan 2:3:een. Usko omaan tekemiseen oli palannut.

Tuli lauantai, ja joukkueen lentokone starttasi Ouluun. Vastakkain kuudetta - ja ehkäpä viimeistä kertaa - ennakkosuosikki Kärpät ja itseluottamuksensa uudelleen löytänyt Pelicans. (Katsoin itse ko. pelin kotona televisiosta, kun en syystä tai toisesta lähtenyt paikan päälle. Harmittiko jälkeenpäin? No mitäpä luulette.)

Kiekko oli jo keskiympyrässä ja Pelicans pelasi veitsi kurkulla. Vieraiden pelaaminen oli kaikkea muuta kuin vapautunutta ja Kärpät paineli toisen erän alussa jo 2-0-johtoon.

Olin jälleen kerran kuin murheen murtama. En uskonut enää mihinkään. En hetkeäkään. Koko kausi vilahti hetkellisesti silmissä. Kaikki ne hetket. Ilot ja surut. Kaikki loppuisi kuin seinään. Kesken hienon matkan.

Sitten jääkiekko osoitti jälleen kerran hienoutensa.

Pelicans tuli kolmannen erän alkupuoliskolla tasoihin ja meni sensaatiomaisesti johtoon 15 sekuntia tasoituksen jälkeen. Kärppä-vahti Johan Backlund oli juuri esittänyt tyrmistyneille oululaisille sulamisen, jota ei ihan heti unohdeta.

Kärpät nousi kuin nousikin vielä tasoihin. Mentiin jatkoerään. Uskoin jokaista hengenvetoani myöten meidän voittoon…

Voitimme.

Kuudennen pelin ratkaisija.

Koitti game seven. Tuo jääkiekon suurimman juhlan hetki. Pelipäivän aamuiset tunnit olivat yhtä piinaa. Sitä halusi kuollakseen suunnata turkoosiin luolaan, hakemaan välieräpaikka pois kuleksimasta. Nyt nimittäin omakin itseluottamukseni oli palannut.

Pelicansilla oli Kärpistä valtava henkinen yliote. Se oli jokaisen aistittavissa. Sydämeni sen kertoi: Pelicans menisi historiallisesti välieriin...

Niinhän siinä lopulta kävi. Vaikeimman kautta voittoon. Se voitto kasvatti niin joukkuetta kuin meitä kannattajiakin. Siinä huomasi sen, että omaan tekemiseen kannattaa uskoa aina. Oli lajisi tai ammattisi sitten mikä tahansa.

Tuo sarja oli kaikkine juonenkäänteineen ja tapahtumasarjoineen kiistatta Pelicansin kannattajaurani kohokohta tähän mennessä. Ei kahta sanaa.

Suuria tunteita. Sanoinkuvaamattomia fiiliksiä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Sitä se jääkiekko on. Ja siksi rakastan sitä.

Kohti uusia tunnevyöryjä.

Aleksi Salonen

torstai 25. heinäkuuta 2013

TOP 10 –hetket osa 1

Pelicans-kannattajaurallani olen kokenut matkan varrella kaikenlaisia kokemuksia. Hienoja hetkiä on paljon, mutta yritin nyt kasata listalle parhaimmat – pienten muisteloiden kera.
Tässä TOP 2-10. Ykkönen uunista ulos huomenissa.

   10.   Runkosarjan ottelu Pelicans-HIFK 28.2.2012

Asetin ennen kauden alkua yhden teeman: Voitetaan HIFK. Kotona tai vieraissa. Ei väliä. Ja mehän voitimme. Sen yhden ainoan kerran. Ja millä tavalla!

Se oli tyylipuhdas Justin Hodgmanin (2+1) näytös. Hän oli täysin pitelemätön. Peli oli arkisena tiistai-iltana, mutta 6-2-löylytys HIFK:sta sai lahtelaisen jos toisenkin juoksemaan seinillä.

HIFK on aina hieno voittaa. Se on niinä harvoina kertoina jotain niin erityistä.

   9.       Juhamatti Aaltosen siirtyminen Pelicansiin

Kylmät väreet osa 9.

Muistan #71:n siirron Lahteen aina.

Olin jo pitkään katsellut Aaltosen esityksiä Kärpissä, ja eihän siitä mailankäsittelystä voinut olla pitämättä.

Tiesin heti, että nyt saimme pelaajan, joka tekee sataprosenttisen varmasti tulosta. Takatukka, kärkiveivit, vastustamaton one-timer-laukaus. Ai että.

(En olisi kuitenkaan koskaan uskonut, että hän olisi ollut niin suvereeni.)



   8.       Säälipudotuspelien Ilves-sarjan kolmas ottelu keväällä 2009

(Olisinpa ollut paikan päällä.)

Kuunnelkaa alla oleva pätkä. Se kertoo teille enemmän kuin mikään mun jaarittelu.


   7.       Puolivälieräsarjan Jokerit-Pelicans toinen ottelu Lahdessa keväällä 2008

Tiedossa oli ennakkoon ajateltuna kertakaikkisen upea sarja. Se oli sitä jo ensimmäisessä pelissä – ainakin viihdearvoltaan. Tai no, sehän oli yksistään show nimeltään Ville Leino. Mutta ei siitä sen enempää.

Tuli sarjan toinen kohtaaminen. Peli kotona, Lahdessa. Jokerit oli antanut ensimmäisessä pelissä sellaisen myrskyvaroituksen, että hyvä, kun hallille osasi. Se myrsky oli nyt saapunut Lahteen, enkä uskonut Pelicansilla olevan juurikaan mahdollisuuksia.

Pelin päästessä käyntiin huomasin heti ajatuksieni olleen vääriä. Pelikaanit olivat jatkuvasti niskanpäällä, ja Jokereiden tehonyrkki (Leino-Santala-Stapleton) saatiin pidettyä kurissa.
Kello raksutti jo pelin kahta viimeistä minuuttia, kun Sihvonen löi kiekon tyhjään Jokeri-rysään. Voi veljet sitä riemun määrää.

Se oli vain yksi maali ja yhden pudotuspeliottelun voitto Jokereista. Se tuntui silti sillä hetkellä kuin mestaruuden ratkaisseelta maalilta.

Kaikki hetket, mitä olen Jokereita vastaan kokenut, ovat omanlaisensa upea tarina, mutta tämä on kiistatta yksi mieleenpainuvimmista.

   6.       Säälipudotuspelien TPS-sarjan toinen ottelu keväällä 2007

Se kausi, kun sieluni sanoi Pelicansin olevan ykkönen. Se oli sitä aikaa, kun kaikki oli uutta ja untuvikkoa mulle.

Pelicans oli selviytynyt runkosarjassa kympin sakkiin, ja säälipleijareissa vastaan asettui TPS. Pussinokat klaarasivat sarjan avausosan Turussa Patrick Yetmanin johdolla. Sarja siis seuraavassa pelissä katkolla Lahdessa.

Toisen pelin tapahtumia pohtiessani pelikello hyppää välittömästi minuutille 59. Tilanne kotijoukkueen hyväksi 2-1, ja yleisö pelonsekaisin tuntein odottamassa tulevia päätössekunteja. TPS:llä maalivahti pois, ja kiekko Marko Jantuselle…

Seuraava havaintoni onkin rantapallot ja Gyllene Tiderin Sommartider.

Voitto turkulaisista oli kova sana. Sen verran ymmärsin jääkiekosta jo silloin.

   5.       Runkosarjan ottelu Pelicans-Jokerit 17.9.2011

Harjoituskaudella 2011 – 2012 vain yksi tappio. Kaikki näytti hyvältä. Tuli runkosarja ja sen ensimmäinen peli. Blues haki pisteet Lahdesta.

Jokerit tuli vierailulle Lahteen Pelicansin runkosarjan toiseen peliin. Tämä on pakko voittaa, ajattelin.
Noin 12 minuutin jälkeen vierasjoukkue 0-3-johdossa. Oli tippaa vailla, etten sillä hetkellä lähtenyt hallilta kävellen kotiin. Päätin jäädä ja katsoa, josko Kai Suikkanen olisi tehnyt toisella erätauolla taikojaan pukusuojissa.

Noh, kuinka ollakaan, Pelicans tuli kahden maalin päähän heti kolmannen erän kärkeen. Jokeri alkoi löysäillä ja varmistella voittoaan. Pelicans otti tarjottimella olleen tarjouksen vastaan, ja tuli jo maalin päähän nelisen minuuttia ennen täyttä aikaa.

Sitten tapahtui asia, jota en unohda koskaan: Kari Sihvonen sai kiekon Jokereiden Eero Kilpeläisestä katsottuna vasemmalle laidalle. Hän otti tyhjät pois, nousi maalille ja siirsi kiekon ohi hölmistyneen Kilpeläisen.

Hallista räjähti katto…

   4.       Puolivälieräsarjan Blues-Pelicans viides ottelu Espoossa keväällä 2009

Elettiin todella mielenkiintoista sarjaa. Kaikki Pelicansin ja Bluesin väliset neljä aiempaa kohtaamista olivat päättyneet vierasvoittoihin. Tuli viides kohtaaminen, ja kannattajabussit starttasivat kohti Barona Areenaa.

Ennen peliä oli tietenkin jännittynyt tunnelma. Voisiko vierasvoittojen sarja jatkua? Ajattelin, että tuskinpa. Blues oli kotonaan jopa jättisuosikki…

Varsinainen peliaika päättyi tasan ja mentiin jatkoille.

Aloitus Bluesin päässä. Arsi Piispanen vs. Joku. Piispanen kaivaa aloituksen takana päivystäneelle Jan Latvalalle. Latvala ei mieti vaan antaa piiskansa laulaa. Kiekko kassarin puikoista sisään. Se tunne…

Maali tuli kuin tyhjästä. Lahti pomppi Baronan katsomoissa hullun lailla, ja luuli katkaisevansa sarjan seuraavassa pelissä Lahdessa.

No, niin ei käynyt vaan vierasvoitot jatkuivat edelleen, ja Blues vei sitten kotonansa sarjan 7. pelissä nimiinsä.

Ennakkosuosikkia oli silti mukava horjuttaa.

   3.       Liigakarsintojen ensimmäinen peli Pelicans-Sport keväällä 2011

Alla piinaava runkosarja. Oli puolikuntoisia miehiä. Oli valmentajan vaihdosta. Oli muhkealla palkkapussilla surffailevia vapaamatkustajia. Homma oli lopulta kuin kiveen kirjoitettu: liigakarsinnat odottivat.

Vastaan asettui Sport ja sen huikea kannattajajoukkio Red Army. Tunnelma ennen peliä oli kovaäänisin, mitä olen koskaan Isku Areenalla kuullut. Suomen ehkä näyttävin ja varmasti äänekkäin Sportin fanilauma löi löylyä ja me sitten yritimme pysyä meiningissä mukana.

Kentälläkin touhu vaikutti ensiminuuteilla huolestuttavalta. Pirteä Sport loi heti kaksi unelmatonttia, mutta ei onnistunut saamaan laattaa verkkoon. Pelicans sai viiden minuutin pelin jälkeen ensimmäisen maalipaikkansa. Verkko heilahti heti.

Se oli niin tärkeä maali, ettei sitä voi kukaan käsittää. Voitto ko. pelistä oli kenties Pelicansin historian tähän mennessä tärkein. Se oli se vapauttava avausvoitto, jonka jälkeen tiesin, että rutinoitunut liigajoukkue on pysäyttämätön.

Tulen muistamaan sen pelin aina. Ja se kannattajien välinen laulukilpa. Aijai.

   2.       SM-hopea kaudella 2011 – 2012

Jatkoerä. Kiekko JYP-sentteri Eric Perrinin lavassa. Nopea laukaus ja Janne Juvonen on yllätetty. Kanada-malja Jyväskylään.

Tuona hetkenä mestaruus tuntui hävityltä. Tai ei oikeastaan silloinkaan. JYP oli jatkuvasti Pelicansia potkun edellä, eikä voittajasta ollut epäselvyyttä. Ja sitä paitsi, historian ensimmäisen SM-mitalin saaminen Lahteen oli käsittämätön asia.

Sitä vaan pelin jälkeen kotiin päästyä meni sängylle makaamaan ja kertaamaan lahtelaisittain kaikkien aikojen kautta. Ja toistanut samaisen hetken jälkeenpäin lukemattomia kertoja.

Se oli vain ja ainoastaan voitettu hopea.

Aleksi Salonen

torstai 18. heinäkuuta 2013

Miksi Intohimona Pelicans on hiljaa?

Allekirjoittaneen kevät ja kesä on ollut hektistä aikaa. Olette varmasti pohdiskelleet, miksi Intohimona Pelicans –blogi on pitänyt hiljaiseloa jo pitkät tovit. Tässä tekstissä kerron miksi. Pienellä Pelicans-elämäntapa–tositarinalla höystettynä.

Lokakuu 2006. Sangen normaali sateinen arki-ilta. Äitini huutaa alhaalta yläkertaan ja kysyy, tulenko kuuntelemaan radiosta jännittävää Pelicans-Lukko-matsia. Äh, en jaksa. Enhän ole koskaan ennenkään kuunnellut. Ja sitä paitsi, miksi kuuntelisin täysin vieraan joukkueen pelejä?

Kellossa viisareiden suunnat vaihtavat paikkaa ja radioselostajan pulssi sen kuin nousee. Kotijoukkue Pelicans(?) on kuulemma latonut kiekon jo neljä kertaa vastustajansa Lukon verkkoon. Olihan sen meidän paikallisen seuran nimi Pelicans? Noh, olkoot mikä tahansa.

Loppumatsi on pakko kuunnella. Ja kuinka ollakaan, eräs kotijoukkueen pelaaja Matias Loppi laittaa laatan pussiin heti kolmannen erän kärkeen ja miehen hattu on sitä myöten valmis. Maali-ilottelun vie lopulta kotijoukkue rankkareiden jälkeen 6-5.

Opin tuntemaan, että kyllä, kyllä se oli Pelicans.

Siitä se kaikki alkoi.

Tuona kauden 2006-2007 syyspuoliskolla kävin jo parissa pelissä paikan päällä ja kevätkaudella vielä enemmän. Ajattelin, että ei helvatti. Mähän olen koukussa tähän paikkaan. Tähän lajiin. Pelicansiin.

Koitti kausi 2007-2008. 13-vuotiaalla koululaisella kausikortti taskussa, tietenkin. Edellisellä kaudella katselin istumapaikalta kannattajakatsomon metelöintiä. Tuolla olisi varmasti enemmän fiilistä katsella matsia, ajattelin. Pakkohan sinne oli mennä. Heti kauden ensimmäisessä pelissä.

Rakastuin. Jälleen. Huusin matseissa kuin hullu. Kurkku suorana. Tai siis, lauloin kannatuschantteja. Joka ainoassa pelissä huomasin lukuisia kertoja, kun vieressä seisseet tuijottivat mua. Ajattelin, että mitä sitten? Halusin vain antaa aina kaiken tuen kentällä enemmän tai vähemmän taistelleille turkoosipaidoille.

Meikäläistä ei meinannut saada pelien jälkeen katsomosta pois kirveelläkään. Odotin vain jo seuraavan kiekon tiputtamista. Kuumaa vettä juotiin aina muki tolkulla ja tehtiin kaikki, jotta ääni saataisiin parsittua kasaan seuraavaa peliä silmällä pitäen.

Tunnemyrskyä

Vuodet vierivät – kesät ja talvet vaihtuivat silmissä. Tuli kausi 2011-2012 ja pudotuspelit. Riemun kiljahduksia. Pettymysten tuomaa kylmää hikeä. Ja aivan kaikkea siltä väliltä. Pelicansin rukosarja oli ollut käsittämättömän tapahtumarikas.

Pudotuspelien alkaessa tiesin, että nyt, jos koskaan voimme voittaa jotain suurta. Mestaruuden.

Puolivälierien Kärpät-sarja näytti ensin hyvältä, sitten katastrofaaliselta ja sitten taas hyvältä. Game seveniin siinä lopulta päädyttiin. Olin vuorenvarma, että voitamme.

Ja niinhän me voitimme.

Summerin soittaessa 60 minuutin jälkeen purskahdin välittömästi kyyneliin. Välieriin pääsy oli jo niin ennennäkemätön asia allekirjoittaneelle, etten tiennyt, miten päin olla.

Kanada-maljaa emme lopulta päässeet nostamaan vaan kausi päättyi hopeajuhliin. Nimenomaan juhliin. En olisi koskaan kannattajan urallani uskonut saavani mitalia.

Valintoja

Siirryttiin jo kauteen 2012-2013. Elettiin marraskuuta 2012, ja jatkuvat kehotukset täyttivät korvani: ”Miks sä et pidä blogia?”, ”Perusta nyt hyvä mies se Pelicans-aiheinen-blogi!”. Blogin pitäminen alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Sain tarpeekseni ihmisten ”perusta se jo” –päivittelyistä ja laitoin homman rullaamaan.

Lajitietämys oli hyvä, mutta yksi asia mietitytti. Miten saisin kirjoitettua kaikki, mitä halusin sanoa, selkeästi ja ymmärrettävästi?

Noh, pääsin vauhtiin, eikä kirjoittaminen tuntunut enää ongelmalta. Päinvastoin. Tekstiä tuli niin paljon kuin kerkesi kirjoittamaan. Kaikki kävi kuin itsestään. Julkaisin blogissa tekstejä päivittäin.

Rankkaako? Ehkä, ehkä ei. Tein sen kaiken työn, koska halusin jakaa ajatuksiani teille. Rakkaudesta Pelicansiin ja niin poispäin.

Hmm… Mitenköhän kertoisin seuraavan järkevästi, etteivät tunteet pääsisi liikaa valloilleen? Yritetään.

Tuli taas kesä, ja tapahtui jälleen jotain uskomatonta. Pääsin monien vaiheiden jälkeen Pelicansin palkkalistoille. Tarkemmin ilmaistuna tuottamaan mediasisältöä. En voinut uskoa sitä todeksi ja tänäkin päivänä ajoittain mietin, onko tämä unta?

Kyynelehdin jälleen. Unelmiini oli vastattu. Pääsin tekemään rakastamaani työtä.

Oli pidemmäntähtäimen unelma päästä Pelicansin organisaation toimintaan mukaan. En olisi kuitenkaan ikinä, koskaan, missään uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti.

Hulluko?

”Se on vain jääkiekkoa.” Jos kuulin tämän lausahduksen hetkenä, jolloin oli hävitty tai voitettu jotain, olin pääni sisällä raivoissani sen sanojalle. Jollekin se on vain jääkiekkoa, mulle ei.

Raskaan tappion takia saatoin olla seuraavana päivänä kärttyisä. Voiton tullessa taas päinvastoin.

Jääkiekosta tuli mulle elämäntapa.

Vierasmatseihin lähdettiin, vaikka tiesi, että turpaan tulee. Hulluksi on sanottu eräätkin kerrat, mutta ei ole vastaankaan väitetty. Jos tämä on hulluutta, niin sitten olen hullu mielihyvin.

Jääkiekko ja Pelicans on tuottanut mulle niin valtavat määrät hienoja hetkiä elämässä, etten pysty sanoin kuvailemaan niitä. Jokainen hetki jää elämään historiaan ja niitä muistellessa tulee väkisin tunteet pintaan.

Ette usko, kuinka vaikeaa tämän tekstin kirjoittaminen oli kaikkine muisteloineen.

Blogissa pakollista hiljentymistä

Seuraavaksi päästäänkin siihen, miksi blogissa on ollut hiljaista. En pysty jatkossa kirjoittelemaan Intohimona Pelicans -blogiin Pelicansista negatiiviseen sävyyn. Teen omalla nimelläni juttuja Pelicansille ja jos samalla mollaan joukkuetta blogissa, niin kokonaisuus siinä ei oikein enää täsmää, ymmärrättehän.

Jotain tulen silti blogiin päivittelemään, sillä en kuuna päivänä halua haudata tätä. Sitä, mitä tulen kirjoittelemaan, en tiedä vielä itsekään. Aika näyttää.

Mikäli haluatte lukea aktiivista päivittelyä Pelicansista, ehkä jotain juttuja kulisseista ja niin edelleen, seuratkaa allekirjoittanutta Twitterissä. Kauden päästessä vauhtiin tulen päivittäin twiittailemaan Pelicansista yhtä sun toista. 

Tästä Twitter-profiiliini -> https://twitter.com/_AleksiSalonen

Toivottavasti saitte tästä tekstistä jotain irti. Hienoja elämyksiä kannattajana on niin paljon, että niistä saisi tehtyä kirjan.

Tässä kuitenkin se, miten Pelicansin seuraaminen omalta osaltani alkoi. Siitä en tule kirjoittamaan koskaan, miten se loppuu. Se ei nimittäin tule loppumaan koskaan.

Rakastan Pelicansia. Aina.

Aleksi Salonen