Viimeistä viedään. Tämä alla oleva TOP 1 on melko laaja-alainen nosto, mutta koko sarja oli pakko nostaa tapetille. Olkaapa hyvät.
1. Pudotuspelien puolivälierien Kärpät-sarja
kaudella 2011 – 2012
Se oli jotain niin suurta. Nimittäin Pelicansin
sijoittuminen toiseksi runkosarjassa kaudella 2011 – 2012. 2. sija tiesi sitä,
että vastusta puolivälieriin saimme odotella Villi Kortti -kierrokselta. Hannu
Aravirran Kärpäthän sieltä lopulta tuli…
Koitti ensimmäinen matsi. Isku Areena viimeistäkin jakkaraa
myöten täynnä. Hallissa ennenkuulumattoman kova meteli. We will rock you raikaa ämyreistä, ja yleisö hakkaa ”lärpyttimiään”
yhteen enemmän tai vähemmän rytmikkäästi.
Kaikki oli valmiina taistoon. Kaikki paitsi Kärpät. Pelicansin
valmistautuminen osui nappiin, ja se juoksi Kärppien yli ensimmäisessä
koitoksessa luvuin 5-0. Kiekkokaupunki meni sekaisin.
Ajattelin, että voiko tämä olla totta? Pelicans jyräisi
Kärpät suoraan neljässä, korkeintaan viidessä matsissa? Siltä se tosiaan
vaikutti.
Arki potkaisi kuitenkin suoraan jalkoväliin heti seuraavassa
pelissä. Aina Pelicansille vaikeana paikkana tiedetty Oulun Energia Areena oli
meille jälleen sitä. Sarja tasoittui 1-1:een, ja kaikki meni uusiksi. Kärpille
iso energiapiikki ja Pelicansille palautus maanpinnalle. Jopa liiankin kova
isku kokemattomalle turkoosinipulle?
Jep. Se oli totisesti sitä. Kärpät vei kaksi seuraavaakin
peliä nimiinsä ja sarja oli katkolla Lahdessa jo viidennessä pelissä. Päässäni
ei pyörinyt kuin yksi aatos: ei jumalauta…
Olin näreissäni aneemiselle
lammaslaumalle. Vihainen Kai Suikkaselle. Kukaan ei ollut oma itsensä.
Avainpelaajat alisuorittivat, joukkueen peli-ilosta ei ollut kuin rippeitä
jäljellä ja niin edelleen.
Unelmien runkosarja oli enää
muisto vain. Kaikki vaikutti kuivuvan kasaan. Aivan kaikki. Aurinkoisen keväiset
päivät muuttuivat välittömästi synkiksi.
Yö vaihtui taas aamuun, ja
Pelicansin ”PELIPÄIVÄ!” – päivitys oli luettavissa seuran Facebook-sivulla.
Ketään ei enää jaksanut kiinnostaa. Hallille meno tuntui allekirjoittaneelle jo
pakkopullalta. En kuitenkaan masentunut, vaikka se henkisesti niin raskasta
olikin.
Avasin hallilla ääneni - pudotuspeleissä
totuttuun tapaan - ennen peliä. Sain ilokseni huomata, että pääkatsomokaan ei
ollut heittänyt kirvestä kaivoon. Sitten tapahtui jotain.
Pelikaanit alkoivat vastata
kentällä yleisön huutoon. Jonkun oli nyt noustava harmaasta massasta esiin. Ja…
Niin. Nousihan sieltä.
Varakapteeni, isähahmo, joukkueen
nestori Jan Latvala otti koko show’n itselleen. Vain käyrä lapa, lepattava
rannekuti ja hieman onnea. Mitään muuta ei tarvittu. Latvala kavensi kolmella
maalillaan sarjan 2:3:een. Usko omaan tekemiseen oli palannut.
Tuli lauantai, ja joukkueen lentokone
starttasi Ouluun. Vastakkain kuudetta - ja ehkäpä viimeistä kertaa -
ennakkosuosikki Kärpät ja itseluottamuksensa uudelleen löytänyt Pelicans.
(Katsoin itse ko. pelin kotona televisiosta, kun en syystä tai toisesta
lähtenyt paikan päälle. Harmittiko jälkeenpäin? No mitäpä luulette.)
Kiekko oli jo keskiympyrässä ja
Pelicans pelasi veitsi kurkulla. Vieraiden pelaaminen oli kaikkea muuta kuin
vapautunutta ja Kärpät paineli toisen erän alussa jo 2-0-johtoon.
Olin jälleen kerran kuin murheen
murtama. En uskonut enää mihinkään. En hetkeäkään. Koko kausi vilahti
hetkellisesti silmissä. Kaikki ne hetket. Ilot ja surut. Kaikki loppuisi kuin
seinään. Kesken hienon matkan.
Sitten jääkiekko osoitti jälleen
kerran hienoutensa.
Pelicans tuli kolmannen erän
alkupuoliskolla tasoihin ja meni sensaatiomaisesti johtoon 15 sekuntia
tasoituksen jälkeen. Kärppä-vahti Johan Backlund oli juuri esittänyt
tyrmistyneille oululaisille sulamisen, jota ei ihan heti unohdeta.
Kärpät nousi kuin nousikin vielä
tasoihin. Mentiin jatkoerään. Uskoin jokaista hengenvetoani myöten meidän
voittoon…
Voitimme.
Kuudennen pelin ratkaisija.
Koitti game seven. Tuo jääkiekon
suurimman juhlan hetki. Pelipäivän aamuiset tunnit olivat yhtä piinaa. Sitä
halusi kuollakseen suunnata turkoosiin luolaan, hakemaan välieräpaikka pois
kuleksimasta. Nyt nimittäin omakin itseluottamukseni oli palannut.
Pelicansilla oli Kärpistä valtava
henkinen yliote. Se oli jokaisen aistittavissa. Sydämeni sen kertoi: Pelicans
menisi historiallisesti välieriin...
Niinhän siinä lopulta kävi.
Vaikeimman kautta voittoon. Se voitto kasvatti niin joukkuetta kuin meitä
kannattajiakin. Siinä huomasi sen, että omaan tekemiseen kannattaa uskoa aina.
Oli lajisi tai ammattisi sitten mikä tahansa.
Tuo sarja oli kaikkine
juonenkäänteineen ja tapahtumasarjoineen kiistatta Pelicansin kannattajaurani
kohokohta tähän mennessä. Ei kahta sanaa.
Suuria tunteita. Sanoinkuvaamattomia
fiiliksiä. Niin hyvässä kuin pahassa.
Sitä se jääkiekko on. Ja siksi
rakastan sitä.
Kohti uusia tunnevyöryjä.
Aleksi Salonen