Lokakuu 2006. Sangen normaali sateinen arki-ilta. Äitini
huutaa alhaalta yläkertaan ja kysyy, tulenko kuuntelemaan radiosta jännittävää
Pelicans-Lukko-matsia. Äh, en jaksa. Enhän ole koskaan ennenkään kuunnellut. Ja
sitä paitsi, miksi kuuntelisin täysin vieraan joukkueen pelejä?
Kellossa viisareiden suunnat vaihtavat paikkaa ja
radioselostajan pulssi sen kuin nousee. Kotijoukkue Pelicans(?) on kuulemma
latonut kiekon jo neljä kertaa vastustajansa Lukon verkkoon. Olihan sen meidän
paikallisen seuran nimi Pelicans? Noh, olkoot mikä tahansa.
Loppumatsi on pakko kuunnella. Ja kuinka ollakaan, eräs
kotijoukkueen pelaaja Matias Loppi laittaa laatan pussiin heti kolmannen erän
kärkeen ja miehen hattu on sitä myöten valmis. Maali-ilottelun vie lopulta
kotijoukkue rankkareiden jälkeen 6-5.
Opin tuntemaan, että kyllä, kyllä se oli Pelicans.
Siitä se kaikki alkoi.
Tuona kauden 2006-2007 syyspuoliskolla kävin jo parissa
pelissä paikan päällä ja kevätkaudella vielä enemmän. Ajattelin, että ei
helvatti. Mähän olen koukussa tähän paikkaan. Tähän lajiin. Pelicansiin.
Koitti kausi 2007-2008.
13-vuotiaalla koululaisella kausikortti taskussa, tietenkin. Edellisellä
kaudella katselin istumapaikalta kannattajakatsomon metelöintiä. Tuolla olisi
varmasti enemmän fiilistä katsella matsia, ajattelin. Pakkohan sinne oli mennä.
Heti kauden ensimmäisessä pelissä.
Rakastuin. Jälleen. Huusin
matseissa kuin hullu. Kurkku suorana. Tai siis, lauloin kannatuschantteja. Joka
ainoassa pelissä huomasin lukuisia kertoja, kun vieressä seisseet tuijottivat
mua. Ajattelin, että mitä sitten? Halusin vain antaa aina kaiken tuen
kentällä enemmän tai vähemmän taistelleille turkoosipaidoille.
Meikäläistä ei meinannut saada
pelien jälkeen katsomosta pois kirveelläkään. Odotin vain jo seuraavan kiekon
tiputtamista. Kuumaa vettä juotiin aina muki tolkulla ja tehtiin kaikki, jotta
ääni saataisiin parsittua kasaan seuraavaa peliä silmällä pitäen.
Tunnemyrskyä
Vuodet vierivät – kesät ja talvet
vaihtuivat silmissä. Tuli kausi 2011-2012 ja pudotuspelit. Riemun kiljahduksia.
Pettymysten tuomaa kylmää hikeä. Ja aivan kaikkea siltä väliltä. Pelicansin
rukosarja oli ollut käsittämättömän tapahtumarikas.
Pudotuspelien alkaessa tiesin,
että nyt, jos koskaan voimme voittaa jotain suurta. Mestaruuden.
Puolivälierien Kärpät-sarja näytti
ensin hyvältä, sitten katastrofaaliselta ja sitten taas hyvältä. Game seveniin
siinä lopulta päädyttiin. Olin vuorenvarma, että voitamme.
Ja niinhän me voitimme.
Summerin soittaessa 60 minuutin
jälkeen purskahdin välittömästi kyyneliin. Välieriin pääsy oli jo niin
ennennäkemätön asia allekirjoittaneelle, etten tiennyt, miten päin olla.
Kanada-maljaa emme lopulta päässeet
nostamaan vaan kausi päättyi hopeajuhliin. Nimenomaan juhliin. En olisi koskaan
kannattajan urallani uskonut saavani mitalia.
Valintoja
Siirryttiin jo kauteen 2012-2013. Elettiin
marraskuuta 2012, ja jatkuvat kehotukset täyttivät korvani: ”Miks sä et pidä
blogia?”, ”Perusta nyt hyvä mies se Pelicans-aiheinen-blogi!”. Blogin pitäminen
alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Sain tarpeekseni ihmisten ”perusta se jo” –päivittelyistä
ja laitoin homman rullaamaan.
Lajitietämys oli hyvä, mutta yksi
asia mietitytti. Miten saisin kirjoitettua kaikki, mitä halusin sanoa,
selkeästi ja ymmärrettävästi?
Noh, pääsin vauhtiin, eikä kirjoittaminen
tuntunut enää ongelmalta. Päinvastoin. Tekstiä tuli niin paljon kuin kerkesi
kirjoittamaan. Kaikki kävi kuin itsestään. Julkaisin blogissa tekstejä
päivittäin.
Rankkaako? Ehkä, ehkä ei. Tein sen
kaiken työn, koska halusin jakaa ajatuksiani teille. Rakkaudesta Pelicansiin ja
niin poispäin.
Hmm… Mitenköhän kertoisin seuraavan
järkevästi, etteivät tunteet pääsisi liikaa valloilleen? Yritetään.
Tuli taas kesä, ja tapahtui
jälleen jotain uskomatonta. Pääsin monien vaiheiden jälkeen Pelicansin
palkkalistoille. Tarkemmin ilmaistuna tuottamaan mediasisältöä. En voinut uskoa
sitä todeksi ja tänäkin päivänä ajoittain mietin, onko tämä unta?
Kyynelehdin jälleen. Unelmiini oli
vastattu. Pääsin tekemään rakastamaani työtä.
Oli pidemmäntähtäimen unelma
päästä Pelicansin organisaation toimintaan mukaan. En olisi kuitenkaan ikinä,
koskaan, missään uskonut sen tapahtuvan näin nopeasti.
Hulluko?
”Se on vain jääkiekkoa.” Jos
kuulin tämän lausahduksen hetkenä, jolloin oli hävitty tai voitettu jotain,
olin pääni sisällä raivoissani sen sanojalle. Jollekin se on vain jääkiekkoa,
mulle ei.
Raskaan tappion takia saatoin olla
seuraavana päivänä kärttyisä. Voiton tullessa taas päinvastoin.
Jääkiekosta tuli mulle elämäntapa.
Vierasmatseihin lähdettiin, vaikka
tiesi, että turpaan tulee. Hulluksi on sanottu eräätkin kerrat, mutta ei ole vastaankaan
väitetty. Jos tämä on hulluutta, niin sitten olen hullu mielihyvin.
Jääkiekko ja Pelicans on tuottanut
mulle niin valtavat määrät hienoja hetkiä elämässä, etten pysty sanoin
kuvailemaan niitä. Jokainen hetki jää elämään historiaan ja niitä muistellessa
tulee väkisin tunteet pintaan.
Ette usko, kuinka vaikeaa tämän
tekstin kirjoittaminen oli kaikkine muisteloineen.
Blogissa pakollista hiljentymistä
Seuraavaksi päästäänkin siihen,
miksi blogissa on ollut hiljaista. En pysty jatkossa kirjoittelemaan Intohimona
Pelicans -blogiin Pelicansista negatiiviseen sävyyn. Teen omalla nimelläni
juttuja Pelicansille ja jos samalla mollaan joukkuetta blogissa, niin kokonaisuus
siinä ei oikein enää täsmää, ymmärrättehän.
Jotain tulen silti blogiin
päivittelemään, sillä en kuuna päivänä halua haudata tätä. Sitä, mitä tulen
kirjoittelemaan, en tiedä vielä itsekään. Aika näyttää.
Mikäli haluatte lukea aktiivista
päivittelyä Pelicansista, ehkä jotain juttuja kulisseista ja niin edelleen,
seuratkaa allekirjoittanutta Twitterissä. Kauden päästessä vauhtiin tulen
päivittäin twiittailemaan Pelicansista yhtä sun toista.
Tästä
Twitter-profiiliini -> https://twitter.com/_AleksiSalonen
Toivottavasti saitte tästä
tekstistä jotain irti. Hienoja elämyksiä kannattajana on niin paljon, että
niistä saisi tehtyä kirjan.
Tässä kuitenkin se, miten Pelicansin
seuraaminen omalta osaltani alkoi. Siitä en tule kirjoittamaan koskaan, miten
se loppuu. Se ei nimittäin tule loppumaan koskaan.
Rakastan Pelicansia. Aina.
Aleksi Salonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti