TOP 10 -hetket osa 2

      Viimeistä viedään. Tämä alla oleva TOP 1 on melko laaja-alainen nosto, mutta koko sarja oli pakko nostaa tapetille. Olkaapa hyvät.

    1.       Pudotuspelien puolivälierien Kärpät-sarja kaudella 2011 – 2012

Se oli jotain niin suurta. Nimittäin Pelicansin sijoittuminen toiseksi runkosarjassa kaudella 2011 – 2012. 2. sija tiesi sitä, että vastusta puolivälieriin saimme odotella Villi Kortti -kierrokselta. Hannu Aravirran Kärpäthän sieltä lopulta tuli…

Koitti ensimmäinen matsi. Isku Areena viimeistäkin jakkaraa myöten täynnä. Hallissa ennenkuulumattoman kova meteli. We will rock you raikaa ämyreistä, ja yleisö hakkaa ”lärpyttimiään” yhteen enemmän tai vähemmän rytmikkäästi.

Kaikki oli valmiina taistoon. Kaikki paitsi Kärpät. Pelicansin valmistautuminen osui nappiin, ja se juoksi Kärppien yli ensimmäisessä koitoksessa luvuin 5-0. Kiekkokaupunki meni sekaisin.

Ajattelin, että voiko tämä olla totta? Pelicans jyräisi Kärpät suoraan neljässä, korkeintaan viidessä matsissa? Siltä se tosiaan vaikutti.

Arki potkaisi kuitenkin suoraan jalkoväliin heti seuraavassa pelissä. Aina Pelicansille vaikeana paikkana tiedetty Oulun Energia Areena oli meille jälleen sitä. Sarja tasoittui 1-1:een, ja kaikki meni uusiksi. Kärpille iso energiapiikki ja Pelicansille palautus maanpinnalle. Jopa liiankin kova isku kokemattomalle turkoosinipulle?

Jep. Se oli totisesti sitä. Kärpät vei kaksi seuraavaakin peliä nimiinsä ja sarja oli katkolla Lahdessa jo viidennessä pelissä. Päässäni ei pyörinyt kuin yksi aatos: ei jumalauta…

Olin näreissäni aneemiselle lammaslaumalle. Vihainen Kai Suikkaselle. Kukaan ei ollut oma itsensä. Avainpelaajat alisuorittivat, joukkueen peli-ilosta ei ollut kuin rippeitä jäljellä ja niin edelleen.

Unelmien runkosarja oli enää muisto vain. Kaikki vaikutti kuivuvan kasaan. Aivan kaikki. Aurinkoisen keväiset päivät muuttuivat välittömästi synkiksi.

Yö vaihtui taas aamuun, ja Pelicansin ”PELIPÄIVÄ!” – päivitys oli luettavissa seuran Facebook-sivulla. Ketään ei enää jaksanut kiinnostaa. Hallille meno tuntui allekirjoittaneelle jo pakkopullalta. En kuitenkaan masentunut, vaikka se henkisesti niin raskasta olikin.

Avasin hallilla ääneni - pudotuspeleissä totuttuun tapaan - ennen peliä. Sain ilokseni huomata, että pääkatsomokaan ei ollut heittänyt kirvestä kaivoon. Sitten tapahtui jotain.

Pelikaanit alkoivat vastata kentällä yleisön huutoon. Jonkun oli nyt noustava harmaasta massasta esiin. Ja… Niin. Nousihan sieltä.

Varakapteeni, isähahmo, joukkueen nestori Jan Latvala otti koko show’n itselleen. Vain käyrä lapa, lepattava rannekuti ja hieman onnea. Mitään muuta ei tarvittu. Latvala kavensi kolmella maalillaan sarjan 2:3:een. Usko omaan tekemiseen oli palannut.

Tuli lauantai, ja joukkueen lentokone starttasi Ouluun. Vastakkain kuudetta - ja ehkäpä viimeistä kertaa - ennakkosuosikki Kärpät ja itseluottamuksensa uudelleen löytänyt Pelicans. (Katsoin itse ko. pelin kotona televisiosta, kun en syystä tai toisesta lähtenyt paikan päälle. Harmittiko jälkeenpäin? No mitäpä luulette.)

Kiekko oli jo keskiympyrässä ja Pelicans pelasi veitsi kurkulla. Vieraiden pelaaminen oli kaikkea muuta kuin vapautunutta ja Kärpät paineli toisen erän alussa jo 2-0-johtoon.

Olin jälleen kerran kuin murheen murtama. En uskonut enää mihinkään. En hetkeäkään. Koko kausi vilahti hetkellisesti silmissä. Kaikki ne hetket. Ilot ja surut. Kaikki loppuisi kuin seinään. Kesken hienon matkan.

Sitten jääkiekko osoitti jälleen kerran hienoutensa.

Pelicans tuli kolmannen erän alkupuoliskolla tasoihin ja meni sensaatiomaisesti johtoon 15 sekuntia tasoituksen jälkeen. Kärppä-vahti Johan Backlund oli juuri esittänyt tyrmistyneille oululaisille sulamisen, jota ei ihan heti unohdeta.

Kärpät nousi kuin nousikin vielä tasoihin. Mentiin jatkoerään. Uskoin jokaista hengenvetoani myöten meidän voittoon…

Voitimme.

Kuudennen pelin ratkaisija.

Koitti game seven. Tuo jääkiekon suurimman juhlan hetki. Pelipäivän aamuiset tunnit olivat yhtä piinaa. Sitä halusi kuollakseen suunnata turkoosiin luolaan, hakemaan välieräpaikka pois kuleksimasta. Nyt nimittäin omakin itseluottamukseni oli palannut.

Pelicansilla oli Kärpistä valtava henkinen yliote. Se oli jokaisen aistittavissa. Sydämeni sen kertoi: Pelicans menisi historiallisesti välieriin...

Niinhän siinä lopulta kävi. Vaikeimman kautta voittoon. Se voitto kasvatti niin joukkuetta kuin meitä kannattajiakin. Siinä huomasi sen, että omaan tekemiseen kannattaa uskoa aina. Oli lajisi tai ammattisi sitten mikä tahansa.

Tuo sarja oli kaikkine juonenkäänteineen ja tapahtumasarjoineen kiistatta Pelicansin kannattajaurani kohokohta tähän mennessä. Ei kahta sanaa.

Suuria tunteita. Sanoinkuvaamattomia fiiliksiä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Sitä se jääkiekko on. Ja siksi rakastan sitä.

Kohti uusia tunnevyöryjä.

Aleksi Salonen