JYP, jolta on nähty jälleen kerran rutiininomaisen kliinisiä
otteita. Hämeenlinnan Pallokerho, jota Ari-Pekka
Selin on johdatellut mainiosti läpi kauden. Ässät, joka on Antti Raannan johdolla ilmiliekeissä. KalPa,
joka yrittää pistää viimevuotisen playoff-katastrofinsa uusiksi. Säälipjeijareiden
kautta sinne nousivat myös HIFK ja Lukko.
Viime kauden hopeajoukkue Lahden Pelicans ei ole näissä
karkeloissa mukana. Miksi?
Pelicansin hopeajoukkue pelasi viime kaudella poikkeuksellisen
nopeaa ja iloista kiekkoa. Valmentaja Kai
Suikkanen sai tulla siihen tilanteeseen, mikä sopii hänelle kuin nyrkki
silmään. Seuraan, joka on kyntänyt edellisellä kaudella pahasti – jolta ei
odoteta mitään.
Suikkanen sai käsiinsä nipun, joka ei ensimetreillä tähtiä
vilissyt, vaan syvyyttä löytyi laajalti. Pelitapa ja pelaajien pelilliset
ominaisuudet kättelivät välittömästi, ja moni pelaaja sai uralleen uuden
nosteen. Kauden päätteeksi Pelicansin pajatso putsattiin miehissä. Jäljelle ei
jäänyt oikeastaan mitään muuta kuin hyvät muistot. Ja, Suikkanen.
***
Niko Hovinen, Joonas Järvinen, Jyri Marttinen, Joonas
Jalvanti, Aaron Brocklehurst, Max Wärn, Teemu Rinkinen, Arttu
Luttinen, Ryan Lasch, Justin Hodgman, Tero Koskiranta. Siinä näin ensi alkuun muutama nimi, joita ei
nähty enää tällä kaudella kantavan turkoosinuttua. Tässä vaiheessa monella
olisi voinut tulla itku. Niin tulikin. Hopeajoukkueen runko oli nostanut
kytkintä, ja Pelicansilla oli kiire lähteä markkinoille. Katseet kääntyivät
jälleen, kuinkas muutenkaan, Suikkaseen. Sheriffin odotettiin saavan jalkeille
yhtä pelivalmiin nipun. Hän sai nyt tehdä joukkueesta oman näköisensä,
viimeistä palasta myöten.
Noh, kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, ja ensimmäinen
statement tulee tässä: Suikkanen ja kumppanit epäonnistuivat joukkueensa
rakentamisessa pahemman kerran. Lahteen haalittiin suuria arpoja sekä uransa
ehtoopuolella olevia pelaajia. Kaikki piti tehdä nopealla aikataululla, olihan
Pelicans pelannut viime kaudella pitkälle kevääseen. Valmistautumisaika jäi
näin lyhyeksi, ja pelaajia ei saatu ajettua tarpeeksi aikaisin joukkueeseen
sisään.
Ennen kaikkea huolestuttavinta oli se, että Pelicansin
joukkueesta ei löytynyt jalkoja. Ja, tehän tiedätte Suikkasen pelifilosofian.
Se perustuu nopeaan lyhytsyöttöpeliin, paljon jalkatyötä vaativaan kiekkoon. Suureen
rooliin hankitut Lee Goren ja Timo Pärssinen eivät ole eläessään
olleet räjähtäviä taskuraketteja, ja vauhti on ymmärrettävästikin vain entisestään
hiipunut iän myötä. Jari Kauppilan
nimeä en tässä edes viitsisi mainita.
Kesän kova harjoittelu ei poikinut tulosta kauden ’11 – ’12
tapaan. Pelicans harjoitteli viime kesänä ennätyksellisen usein, tappavan
kovalla tempolla. Loppukesästä jääharjoitukset olivat kaksi kertaa päivässä +
puntti päälle. Hienhajuiset, oksennuksen- ja verenmaku suussa painaneet
pelikaanit olivat koko syksyn ajan aivan tukossa. Marko Pöyhönen, Pekka Jormakka sekä Janne Tavi olivat hieman
kärjistetysti sanottuna ainoat, joiden jalkatyöskentely oli totutun
vahvaa.
Pelicans voitti hopeakauden syyspuolella, ja etenkin
keväällä, pelejä vahvan kuntopohjansa ansiosta. Se väsytti vastustajan
kolmannessa erässä, ja jaksoi kärsivällisesti toteuttaa omaa pelisysteemiään
lukuisista pelin sisällä tapahtuneista epäonnistumisista huolimatta. Tällä
kaudella kaikki kääntyi päälaelleen. Suikkasen hatusta hävisi näin yksi sulka,
ja jälkiviisaana on helppo sanoa äärimmäisen kovan treenikesän olleen
totaalisen vihkoon mennyt veto. Se heijastui negatiivisesti koko alkukauteen.
Joukkue oli täysin telineissä. Vastustaja hakkasi nopeudellaan Pelicansin
vastaavan ilta toisensa jälkeen.
Rankka pre-season otti ensimmäisen uhrinsa jo varhain kauden
alussa. Ryan O’Marra joutui etsimään
itselleen uuden majapaikan. Mies oli fyysisesti heikossa kunnossa, eikä kunto
kestänyt juurikaan 10 minuutin vastuuta enempää. Parran pärinä Pelicansin
ympärillä kiihtyi, kun alkusyksyn pelillisesti paras pelikaani Goren sai
potkut. Mielialapelaajana uransa aikana tutuksi tullut Goren ei ollut
valmennuksen kanssa samalla aaltopituudella. Pelillisistä syistä hän ei potkuja
saanut, vaikka ei hitailla jaloillaan täydellisesti sopinutkaan Suikkasen
permanenttiin.
Kriittinen lahtelaisyleisö sai jälleen kerran yhden negailun
aiheen, kun Pelicans tiedotti hankkineensa vanhan kehäraakin, Miikka Männikön, Gorenin korvaajaksi.
Ennen tätä lahtelaiset värväsivät riveihinsä Pekka Saarenheimon. Kukaan ei ollut sulattaa näitä hankintoja,
koska ne tehtiin kärkikenttiin. Pienenä vinkkinä: älä tuomitse ennen kuin näet.
(Kyllä, itsekin näytin Twitterissä punaista valoa näille hankinnoille.)
Muullakin tapaa kansa keskittyi koko kaudella ainoastaan negatiivisiin asioihin, eikä
hienoja suorituksia huomattu, tai ainakaan niistä ei mainittu. Kaikki oli
syksyllä yhtä miinusmerkkiä, mutta täytyy silti antaa iso käsi lahtelaisille
kiekkojännäreille, jotka jaksoivat käydä matseissa, vaikka tiesivät, että
tukkaan tulee.
***
Koko Pelicans-perhe oli syyskaudella lukossa. Lahtelaiset hyytyivät
jokaisessa matsissa pelin edetessä, ja epäonnistumiset kaikilla osa-alueilla
vain vaikeuttivat voittamista. Sitä eivät auttaneet edes lockout-apujen
pikainen vierailu Lahdessa. Antti Niemi
ja Ondrej Pavelec kävivät vuorollaan
yrittämässä tolppien välissä – turhaan. Heillä ei ollut mitään tehtävissä
surkean viisikkopuolustuksen edessä. Myöskään Carolina Hurricanesin pakki Jamie McBain ei pystynyt auttamaan
mastokaupungin ylpeyttä voittoihin. Päinvastoin, hän rasitti omalla
harhailullaan joukkueen voittomahdollisuuksia.
Kukaan ei myöskään tuntunut ymmärtävän tiiviin viisikkopelin
merkitystä. Suikkanen ei saanut joukkuettaan hyppysiinsä, ja vuoden takainen
iloittelu oli enää muisto vain. Hänet (Suikkanen) todettiin nopeasti monen
tahon toimesta tavallisten kuolevaisten joukkoon. Moni oli jo antamassa
päävalmentajalle potkuja, muun muassa allekirjoittanut. Epäonnistumisia tuli
jatkuvalla syötöllä, ja voittamisesta tuli joukkueelle pelkotila. Jos
onnistumiset ruokkivat onnistumisia, mennään epäonnistumisten suhteen täysin
samalla kaavalla.
Moni löi kättelyt tiskiin - niin kentällä kuin
katsomossakin. Mailat lyötiin harjoituksissa päreiksi, ja tekeminen oli
kauttaaltaan selviytymistaistelua. Pitkävedon pelaajat saivat tehdä syksyllä
ilmaista rahaa pelaten Pelicansia vastaan. Tätäkö se taas oli? Lahtelaisnippu
vaikutti syksyn esityksillään jopa todennäköiseltä karsijalta.
Jokaiselle joukkueelle tulee kauden aikana heikkoja jaksoja,
mutta pitkässä juoksussa ratkaisee se, kuka saa katkaistua tappioputkensa nopeimmin.
Ja toisinpäin, kuka pystyy voittamaan tasaisen tappavalla tahdilla läpi kauden,
ja rakentamaan voittoputkia.
Valmennus joutui syksyllä pakon edessä rukkaamaan
pelikirjaansa. Pelaamista muokattiin paljon yksinkertaisemmaksi. Pelisysteemin
muuttaminen kesken kauden ei ole missään tilanteessa, eikä missään sarjassa
toivottu tilanne. Muutos ei tietenkään heti poikinut tuloksia, kun pelaajien
toisesta korvasta työnnettiin sisään kiekkokontrollia, ja toisesta pystysuunnan
kiekkoa.
***
Saapui se joulu lopulta Lahteenkin. Ennen muutamien päivien
joulutaukoa Pelicans raapi itselleen kaksi tärkeää voittoa. Itseluottamus nousi
kohisten itse kullakin, ja joulutauolla valmennus ymmärsi antaa pelaajille vapaitakin.
Tauon jälkeen liigakaukaloihin palasi vapautunut turkoosijoukko. Kesän kova
harjoittelu alkoi hiljalleen näkyä pelaajien liikkeessä. Karstat karisivat
kevään mittaan pois, pelaamisesta tuli kaikin puolin rennompaa ja
vapautuneempaa.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, Radek Smolenakin lähtö joulun tienoilla aukaisi välittömästi monta
solmua. Pelicansista oli tullut jälleen varteenotettava joukkue voittamaan
pelejä, ja uskottava sellainen. Huomatkaa sana joukkue. Vaikka Smolenak on
pidetty pelaaja joukkueen keskuudessa, ei hän ole kurinalainen viisikkopelaaja.
Hän luistelee kentällä omia luisteluratojaan, kyttää läpiajomahdollisuuksia, ja
niin edelleen.
Supertähti Smolenakin lähdön jälkeen, Pelicans alkoi toimia
yhteen hiileen puhaltavana joukkueena. Se sitoutui täydellisesti valmennuksen
laatimaan yksinkertaisempaan suunnitelmaansa. Joukkueen ainoa supertähti oli
lähtenyt isojen rahojen äärelle, ja näin Isku Areenan syövereissä joukkueeseen
syntyi tervettä kilpailutilannetta. Se näkyi käytännössä heti, kun muun muassa Tavi ja Männikkö äityivät koko
loppukauden kestäneeseen mainioon vireeseen.
Ulkomaalaisvärväysten poispotkiminen jatkui kauden
puolivälin jälkeen, kun Danny Richmondille
ja Angelo Espositolle laitettiin
postimerkin kuva takamukseen. Kesän ulkkarihankinnoista 4/4 oli pistetty
pihalle. Kevätaurinko alkoi kuitenkin paistaa risukasaankin hieman myöhemmin.
***
Tyler Redenbach. Pelicans
löysi Smolenakin jälkeen uuden kultakimpaleensa. Ja, vielä pykälän arvokkaamman
sellaisen. Pelicansin oli pakko lähteä markkinoille, sillä Saarenheimon
kaltaisella ykkössentterillä ei olisi ollut pudotuspeleihin minkäänlaista asiaa,
sen tiedostivat kaikki. Redenbach sai lähtöpassit HIFK:sta huonon motivaationsa
sekä heikkojen hyökkäyspään näyttöjensä johdosta. Lahdessa mies puhkesi
uudelleen kukkaan, ja kannatteli joukkuettaan reppuselässään.
Ilman pienintäkään liioittelua, Redenbach oli
kevätsesongilla Pelicansin tärkein kenttäpelaaja. Hänen tarjoilustaan sai
nauttia muun muassa Jormakka, joka kirjautti kaikki ennätyksensä uusiksi. Myös
Pärssinen sai keväällä jalat liikkeelle, ja vaikutti jo vahvistukselta.
Redenbach näytti avainpelaajana joukkueelleen esimerkkiä kaikissa
pelitilanteissa.
Ennen siirtorajan umpeutumista Pelicans hankki llveksestä Jesse Niinimäen riveihinsä.
Urheilutoimenjohtaja Mika Saarisen
hankinta tuli hieman outoon rakoon. Tai, kyllähän Pelicans laituria kaipasi,
mutta että Niinimäki. Suikkanen ei ollut ollenkaan tietoinen tästä hankinnasta.
Sen todisti peluutus keväällä. Niinimäki ei muutenkaan sovi Suikkasen muottiin
missään tilanteessa, ja Pelicans tekikin tämän värväyksen vahvasti ensi kautta
silmällä pitäen, jolloin Niinimäki saa isomman ruudun. (Tiedätte mielipiteeni
Niinimäestä, en siis viitsi jauhaa ko. asiasta enempää.)
Pussinokat alkoivat kevään edetessä napsia pisteitä
roppakaupalla. Suurin muutos alkukauteen nähden tapahtui
viisikkopuolustamisessa. Viisi eri maalivahtia kävi syksyllä yrittämässä
Pelicans-veräjällä heikolla menestyksellä. Nyt puolustuksen ja maalivahdin
välille syntyi vankka luottamusside. Jere
Myllyniemi otti alkukauden hapuilun jälkeen tahtipuikon itselleen, ja jätti
Joonas Kuuselan sekä Janne Juvosen nuolemaan näppejään.
Myllyniemen ja pakkien kommunikointi toimi loistavasti. Myllyniemi pelasi
keväällä peräti 29 ottelua perätysten, ja tarjosi joka ilta joukkueelleen
mahdollisuuden kamppailla pisteistä.
Pelaajien väliset etäisyydet olivat hyvissä mittasuhteissa,
ja Pelicans hyökkäsi rintamana, tiiviinä viisikkona. Kukaan ei sooloillut, mikä
oli iso muutos alkukauteen. Ratkaisuja ja onnistumisia hyökkäyspäässä tuli
laajalta rintamalta, mikä oli uutta sitten sen ajan, kun Smolenak oli vielä
remmissä.
Suikkasen suojatit tekivät kentällä kaikki pienetkin asiat
jämäkästi. Joukkueena pelaaminen, kärkipelaajien onnistumiset, ja Myllyniemen
hyvät otteet veivät lahtelaiset keväällä voitosta voittoon. Se pystyi
rakentamaan itselleen voittoputkia, ja Pelicans oli lopulta 30 viimeisen
runkosarjan ottelun kuntopuntarissa sijalla 3. Pussinkokat napsivat näissä
pisteitä 1,87 pisteen keskiarvolla peliä kohden. Se on uskomaton luku koomisen kauden
ensimmäisen puoliskon jälkeen. Kevään kiistatta yksi suurista onnistujista
löytyi pelaajapenkin takaa.
***
Suikkanen on ollut yllättävän vähän otsikoissa kevään
aikana, ja lahtelaisten kauden päättymisen jälkeen. Kevään mahtivire oli paljolti
Suikkasen ansiota. Hän roolitti pelaajat oikein syksyisen farssin jälkeen.
Jokainen pelaaja tiesi kentällä tehtävänsä. Pelicans kieltämättä hieman
ylisuoritti keväällä, mistä Suikkanen ansaitsee yhden kunniamaininnan. Hänen
vahvuutensa on nimenomaan saada pelaajat palaamaan paremmin, kuin mitä he ehkä
todellisuudessa ovat. Suikkanen osaa puristaa pelaajista kaiken irti oikealla
hetkellä, mutta nyt se ei riittänyt pudotuspeleihin.
Oli jo käytännössä jouluna selvää, että Pelicans ei tällä
kaudella yllä pudotuspeleihin. Muistammehan myös sen seikan, että se
sarjataulukko, mikä vallitsee jouluna, on suurin piirtein samassa muodossa myös
runkosarjan päättyessä. Ihmeitä tapahtuu aina, mutta se jäi Lahdessa tällä
kertaa näkemättä. Kaikki kaatui katastrofaaliseen syksyyn.
Kauteen 2012-2013 päättyi myös Suikkasen aikakausi
Pelicansin päävalmentajana. He suuntaavat yhdessä aisaparinsa Riku-Petteri Lehtosen kanssa Turkuun
TPS:n ruoriin.
Lahdessa puhaltavat ensi kaudella uudet tuulet. Vai,
pitäisikö sanoa vanhat, kun vanhatuttu Hannu
Aravirta ottaa vetovastuun.
Pelicansin kauteen 2012 – 2013 mahtui jälleen paljon. Iloa,
surua, pettymyksiä, riemua, ja kaikkea siltä väliltä. Jääkiekko on kaikkinensa
ennalta-arvaamaton peli, ja juuri se tekee siitä viihdyttävän mielenkiintoisen.
Iso käsi ennen kaikkea teille lukijoille, jotka jaksoitte
uskollisesti pysyä mukana.
Kiitos.
Aleksi Salonen (@_AleksiSalonen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti